Kolumni on julkaistu aiemmin Hyvä Sanoma -lehdessä. Kirjoittaja Maria K.

Hengellä ja ymmärryksellä

Sain kuusivuotiaana vanhemmiltani pienen Uuden testamentin, jossa oli siniset muovikannet. Raamatun omistaminen oli juhlavaa, mutta sen lukeminen oli pienelle tytölle suuri uskonnollinen suoritus, joka piti ainakin äidille muistaa ylpeänä raportoida. Aloitin säntillisesti Matteuksen evankeliumin ensimmäisestä luvusta, ja luin kaikki sukuluettelon nimet hartaasti läpi uskoen niihin sisältyvän jotakin mystistä siunausta. Paavalin kirjeistä en liene saanut irti sen enempää, sillä tuskin olen kyennyt pitämään mielessäni päälauseen alkua monien jakeiden yli predikaattiverbiin asti, kuten vanhemman raamatunkäännöksen lukijalta edellytetään.

Kuusivuotiaan itseni hartaudenharjoitus ei kuitenkaan näytä enää poikkeavalta eikä vähääkään naurettavalta, kun vertaan sitä maailmalla näkemiini uskonnollisiin suorituksiin. Miksi vaikkapa hinduliikemies ostaa aamulla pyhältä mieheltä kaikkien silmiin näkyvän siunausmerkin otsaansa? Yliluonnollisen voiman miellyttämiseksi tehtyjä tekoja ei arvioida sen mukaan, ovatko ne ymmärrettäviä

Uuden testamentin mukaan yliluonnollinen ja luonnollinen, "henki" ja "ymmärrys", kulkevat käsi kädessä. Otetaan esimerkiksi kielilläpuhuminen: Jumala antoi opetuslasten puhua eri kansojen kielillä ensimmäisenä helluntaipäivänä julkisesti, että Jerusalemiin tulleet juhlavieraat kuulisivat sanoman Ylösnousseesta omalla äidinkielellään ja voisivat ymmärtää sen.  Kun sitten kielilläpuhumisesta tuli alkuseurakunnissa tavallinen ilmiö, uskovia kehotettiin rukoilemaan kielillä lähinnä itsekseen oman henkensä rakennukseksi, joka sekin oli tärkeää.

Kristinuskon keskeinen sanoma on yksinkertainen eikä sen omaksuminen vaadi lukutaitoa vaan Kristuksen mukaan pikemminkin lapsenmielisyyttä. Tämän sanoman voi omaksua vaikka kuusivuotias. Kasvu kohti hengellistä aikuisuutta puolestaan vaatii ravinnoksi elämän leipää, jota voi sulattaa vain ymmärryksen kautta. Siksi kristinusko on mielekästä kilvoittelua vielä aikuisellekin.

Ilman ymmärtämisen osuutta kristinuskolle käy niin kuin useimmille maailman uskonnoille, jotka jättävät uskonnon pohtimisen siihen erikoistuneen ammattikunnan, papiston tehtäväksi. Kansalle jää tällöin vain ylemmän tahon määräämät jumalanpalvelustavat tai silkka taikausko siihen liittyvine pakonomaisine hartaudenharjoituksineen.

Oma raamatunlukuni muutti luonnettaan tultuani murrosikään. Saatoin hyvällä omallatunnolla hypätä yli luetteloiden keskittyen asioihin, jotka ravitsivat sieluani siksi, että ymmärsin ne. Luin hyvällä mielellä enemmän silloin, kun jaksoin, tai vähemmän, jos en jaksanut. Jumalan armo oli tehnyt kuusivuotiaasta uskonnonharjoittajasta - hitaasti mutta kuitenkin - kasvavan kristityn.