12 huhti Viikkokirje / 14

Muistan muutaman vuoden takaisen muiston Unkarista. 

Olin päättänyt lähteä lapsuuden kaupunkiini Soproniin muutamaksi kuukaudeksi etsimään ajatuksiani.
Tai oikeastaan Jumalaa ja Hänen ajatuksiaan elämälleni. 

Muutamien viikkojen jälkeen tunsin uudenlaista pelkoa. 
Vierailin seurakunnan kokouksissa, tapasin ihmisiä kaupassa ja junassa. 
Ensimmäistä kertaa elämässäni koin jollain tavalla olevani jumissa itseni kanssa.
Haluaisin kommunikoida, kohdata ja tulla kohdatuksi, mutta en löytänyt paikallisen kielen sanoja tai eleitä, jossa koko persoonani ja viestini tulisi näkyviin. 
Tuttu ja turvallinen ympäristö, jossa minua ymmärrettiin, oli kadonnut ympäriltäni. 
Nyt koin pelkoa ulkopuolisuudesta ja yksinäisyydestä. Reissulle lähtiessä kuulin useilta, että tämä aika tulisi olemaan minulle monella tapaa merkittävä. 
Nyt koin vain tunnetta, jota en olisi huomannut Suomessa. 

Pelko synnyttää pelkoa, ja peloista tulee pelkoja, jos niille antaa vallan. 
Yksinäisyys, ulkopuolisuuden tunne ja riittämättömyys on ahdistava tunne, jos päättää hyväksyä sen. 
Olin kuullut, että rakkaus synnyttää rakkautta, joten päätin valita rakkauden. 
Seuraavat kaksi kuukautta, ja toivottavasti koko loppuelämäni.

Sanat jäivät edelleen vähän vajaiksi, mutta läsnäolostani annoin kaiken. Kaiken sille, että löytäisin ympäristöstä rakkauden. 
Se läsnäolo muutti elämäni, joka olisi jäänyt huomaamatta pelon tai tutun ympäristön alla. 

Kuten Unkarissa asuva varamummoni sanoi: 
”On aika tehdä elämästä suklaakakku, epämukavuuksien keskelläkin”, jotta pystyy nauttimaan sen hyvyydestä.

Koska Jumala on rakkaus, Hänen olemuksensa on silloin siinä. Rakkaudesta tuleva hedelmä ei ole mahdollisuus, vaan tae.
Kun katsot ympärillesi, näet rakkautta kaikissa ja kaikkialla, eikö niin? Anna sille läsnäolosi.

”Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan.” 1.Joh 4:7

Siunauksin, 
Rebecca