03 touko Viikkokirje #17

Suomalainen ei puhu ilman kahvia. 

Heräsin keskiviikkoaamuna yllä olevaan lauseeseen. Olin juuri nähnyt unta, jossa ystäväni seinää koristelivat nämä mutkattomat sanat. Lause jäi pyörimään mieleeni… ihan hyvä mainoslause moneenkin tilanteeseen. Voi olla, että olinkin kuullut sen joskus ja se jäi toimivasti alitajuntaani.  

Joka tapauksessa kulttuurimme huomioitiin hyvin lauseessa, mikäli tavoitteena olisi myydä kahvia. Jokaisen perustarve on tulla kohdatuksi ja kuulluksi, mutta usein siihen tarvitsee jonkun edesauttajan. Niin yllättävää kuin se edelleenkin on, kahvi yhdistää suomalaisten sydämiä. Tämä lämmittäjä avaa mielen ja kielen tilanteelle, jonka äärellä puheenvirta voi päätyä tasoille, jota emme odottaneet. Näen jo sieluni silmin, kun Pauligin kahvimainoksen lopussa avioparit sopivat, sukupolvet istuvat saman pöydän ääressä ja vanhat lapsuudentutut löytävät toisensa huoltoasemalla. 

Tein lopputyöni evankeliumin kontekstualisoinnista. Siinä on monta astetta, mutta päällimmäisenä pointtina voisi sanoa sen, että Jeesus hyödynsi kuulijoiden kulttuuria ja olikin ihmisten kohtaamisessa alan asiantuntija. En usko, että suomalaisuudessakaan riittää lämmin hymy tai tervehdys siihen, että evankeliumin laaja kokonaisuus ja yhteys pääsisi vaikuttamaan ihmisten välillä. Se vaatii enemmän. Usein se voi vaatia meiltä aikaa, jonka ääressä meitä jokaista koetellaan. Kiireet täyttävät arkeamme, mutta niiden priorisointi voisi joskus olla paikallaan. Mikä niistä kiireentekijöistä rakentaa jumalasuhdettamme, meitä, läheisiämme tai evankeliumin eteenpäin menoa?  

Mikäli kahvikupponen auttaa siihen, että puhumme niin eikö siihen kannattaisi tarttua? Eikä kyse oikeasti ole siitä kahvista kuten tiedämme. Kyse on siitä, että välitämme. Rukous toistemme puolesta on hyvä keino, seuraava on laittaa se käytäntöön. 

Ihanaa viikkoa,  

Rebecca