22 touko Viikkokirje #20

Mietin tällä viikolla tapaamiani ihmisiä.

Syövän runtelemaa isääni. Kun kaikki muu riisutaan pois vain armo jää. ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”.

Kahta nuorta narkkaripoikaa kadulla. Jakoivat elämäänsä mehukupin ääressä. ”- Mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat…”

Sodassa tappanutta miestä. Painajaiset pitävät unettomana yö toisensa perään. ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat”

.Sisariani soluillassa. Naurunpyrskähdyksiä ja kyyneleitä. ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa”.

Ja monia muita…

Kysymyksiä jäi. Miten yhteen viikkoon mahtuu niin paljon? – Miten elämä on niin lyhyt? Mikä epätoivon syvyys ilman anteeksiantoa. -Miten tarkoituksetonta kaikki, jos ilman ylösnousemuksen toivoa.

Pysähdy tänään jonkun viereen kuuntelemaan. Rukoile tänään jonkun puolesta. En malta odottaa miten taivaassa kerran avautuu rukouksen ihmeellinen maailma.

Sinua siunaten, Mari